KERTOMUKSIA VUODELTA 2008

RUSKA-retki...
eli "ruskaa pakkasella"...

Perjantai-iltana kahdeksan urhoollista johtajaa kokoontuivat Konalan kirkolle ja lähtivät sieltä kohti Liesjärven kansallispuistoa. (Ennen matkalle lähtöä piti kuitenkin ajeluttaa Teroa). Kansallispuiston löydettyämme heitimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään kohti nuotiopaikkaa. Teltat pystyyn ja nuotiolle istuskelemaan ja paistelemaan lihapiirakoita.

Lauantaina heräsimme varhain syömään äklönmakeaa kiisseliä ja mysliä. Samalla tutkiskelimme luonnonihmeitä eli tarkkailimme maailman vahvinta matoa (joka oli vain 1,5cm pitkä!). Päätimme lähteä kävelemään takaisin autolle ja vaihtaa maisemaa. Liesjärven kansallispuisto oli hienon näköinen ja pohdiskelimme miten pieni harju oli muodostunut sinne jakamaan järven kahtia.

Karautimme autoilla Torronsuon kansallispuistoon, jossa ihmettelimme suuria suoalueita ja lounastimme. Valokuvia napsittiin lintutorneilla ja suolla kuljettiin pitkospuita pitkin ja vähän niiden ohikin. Kellon jo näyttäessä miltei sataa lähdimme kohti Jyrhämien mökkiä Tammelassa. Syötiin, pelailtiin ja lämmiteltiin saunaa. Illan kohokohdaksi muodostui hiekkakuopalla hyppely kasojen päältä alas (Mauri älä murjota, kyllä se voltti vielä menee). Rohkeimmat kävivät jopa uimassa hyisessä vedessä.

Sunnuntaiaamuna heräsimme jo varhain, koska piti ehtiä takaisin Helsinkiin Päpan piirikokoukseen. Reissun päivämatkat eivät olleet päätähuimaavia, mutta reissu oli kaikinpuolin rentouttava ja mukava.

Mukana menossa olivat Salla, Jarkko, Heidi, Lari L, Mauri, Maiju, Sanni ja Timo R.

Aihki 2008

Pääkaupunkiseudun Partiolaisten piirileiri Aihki pidettiin 30.7.-7.8.2008 Jämijärvellä

Aihki on mänty ja sahajauhoja korvien välissä kaikilla

Bussista purkauduttuamme pääsemme vielä taivaltamaan pitkää hiekkatietä ja turvan opastaja kertoo meille leirialueesta, "tästä vasemmalla on sitten lava". Rinne on paljas ja pieni pressukatos näyttää yksinäiseltä kantojen keskellä. Kuitenkin jo parin päivän päästä rinteen täyttää vajaa 4000 partiolaista laulaen Mandoliinimiestä, hömhömhömm. Nämä samat partiolaiset valtaavat metsään rajatut viipaleet teltoillaan, katoksillaan ja naurullaan. Pääkaupunkiseudun Partiolaisten viides piirileiri Aihki on alkanut!

Päivät alkoivat herätyksellä ja aamiaisella kello 8.00 ja pian tämän jälkeen koko leiri liikkui kukin omaan ohjelmaansa. Sudenpennuille oli varattu viisi erillistä ohjelmalaaksoa, jossa saattoi tehdä kaikkea hiihdosta puukon teroitukseen ja tutustua pelastuslauttoihin. Vartiolaisille oli varattu seitsemän ohjelmalaaksoa, joissa mm. tuunattiin vaelluskenkiä ja sumopainittiin. Johtajaikäiset olivat saaneet ilmoittautua palvelutehtäviin kevään aikana ja pestejä löytyi aina rastinpitäjästä palomieheen ja lehden painajaan. Ohjelmien lisäksi Aihkilla toimivat myös puoti makeannälkään, partioaitta sekä muutama kahvila. Vapaa-ajalla saattoi katsella leirilehteä, joka ehti ilmestyä yhteensä viisi kertaa leirin aikana tai pelata salkopalloa alaleiritoimiston lähellä. Illalla leirissä alkoi hiljaisuus kello 22 ja johtajat pääsivät irrottelemaan johtajakahvila Navettaan.

Missä aihkit kasvavat, siellä metsä on luonnollisimmillaan

Piirileirillä ilmastokysymykset ja ekologisuus olivat vahvasti esillä. Koko leirin tuottamat hiilidioksidipäästöt kompensoidaan osallistumalla uusien biomassavoimaloiden rakentamiseen Intian Bihariin. Uudet voimalat korvaavat entiset dieseliä polttoaineena käyttäneet laitokset ja vähentävät voimaloiden tuottamia hiilidioksidipäästöjä. Hiilidioksidipäästöjä pyrittiin myös vähentämään järjestämällä osalle leiriläisistä junakuljetus bussien sijasta. Leirin tarjoamat pesuaineet olivat luonnonmukaisia, dokumentit ja ohjelmat olivat sähköisessä muodossa eikä niitä tarvinnut printata paperille sekä leirilehti painettiin suoraan kankaalle, jotta luontoa säilyisi.

Luonnonhenkiä ja liljoja

Yhteisissä iltaohjelmissa saimme huuttaa kurkku suorana oman luonnonhengettäremme johdolla alaleirimme huudon Leirille mä kirmaan, sitten lähden ilmaan, ilmojen halki käy Autereen tie ja se tie Haapiaan vie! ja seurata alaleirien luonnonhenkien eli aihkinvartioiden taistelua hiisiä vastaan. Päivät kuitenkin kuluivat nopeaan tahtiin leirillä ja sudenpentujenlähtiessä veireilupäivänä kotiin tuntui leiri olevan vielä alussa. Sudareitten lähdettyä ja vanhempien täydennettyä herkku- ja vaatevarasto saattoivat liljat alkaa. Tavallisen haikin, eli pienimuotoisen vaelluksen sijasta Aihkilla suoritettiin liljoja. Liljoissa keskityttiin aina tiettyyn asiaan 24 tuntia. Leirillä oli tarjolla monia erilaisia liljoja pelastuslauttaliljasta (ollaan 24 tuntia pelastuslautalla) erägourmet ja pahkaliljaan. Pahkalilja eli valvomislilja ja nahkalilja eli kävelylilja taisivatkin olla ainoita liljoja, joissa valvottiin täydet 24 tuntia.

Vartiolaiset olivat saaneet valita mieluisimmat liljat jo etukäteen, mutta onnetar ei aina suosinut kaikkia. Eräskin poika esitti kiivaita vastalauseita saatuaan tietää, että hän joutuu olemaan 24 tuntia täysin hiljaa. Kaikki kuitenkin suorittivat liljansa kunnialla ja sen jälkeen alkoivat leirin viimeiset päivät. Viimeisenä kokonaisena päivänä pääsimme ihailemaan Espoon partiolaisten jättämiä kädenjälkiä. Kokonaisia vessoja oli paketoitu lahjapakettiin ja kyltit olivat muuttuneet opastamaan meidät Espooseen esimerkiksi Länsiväylää pitkin. Vessoihin oli myös ilmestynyt erään liljan johdosta leirilehti Rievun liite eli Pieru, jota kuulemma erikseen jonotettiin lukemaan. Katoksia alettiin purkaa ja lähtöfiilis valtasi leiriä.

Leiriltä jäi varmasti jokaiselle jotakin muisteltavaa, oli se sitten uusi kokemus sumopainimisesta, savussamme vieraillut trombi tai viimeisen illan "Tää ystävyys ei raukene" sisaruspiirissä. Kiitos kuuluu kaikille leirillä olleille ja erityisesti mainiolle matkanjohtajallemme, jota ilman olisimme olleet hukassa! Aihki elää aina muistoissamme ja voimme odottaa innolla uutta piirileiriä taas kuuden vuoden päästä.

Teksti: Ella Kuvat: Timo

Alpit, Itävalta 5-10.07.2008

Mukana reissussa Pekka, Panu, Leena, Jarkko ja Timo

Päivä I

Alku: 960m Lasku: - Nousu: 811m Loppu: 1771m Matka: n. 20km

Vaelluksemme alkoi Scharnitzin kylästä, aivan Saksan ja Itävallan rajalta

Alkumatka sujui aurinkoisessa, varsin lämpimässä säässä. Heti alkumatkasta joessa oli varsin houkuttelevan näköinen kohta.

Ilman lämpötilan ollessa +28 C-astetta, ei +13-asteinen vesi haitannut. Lopulta kaikki rohkaistuivat uimaan, osa kunnolla pulikoiden, osa hieman pikaisemmin.

Karwendelhausin (Alppimaja) juurella noin 1800:ssa metrissä tapasimme lehmiä. Yksi halusi tehdä lähempää tuttavuutta ja päättikin lipaista kielellään Panua säärestä. Panu riemuitsee juuri tapahtuneesta.

Jokamiehen oikeuksien puuttuessa, Alpeilla on tapana yöpyä majataloissa. Ensimmäinen yöpaikkamme oli Karwendelhaus.

Osan jäädessä keräämään voimia tuleviin päiviin, osa kävi iltahämärissä tutustumassa viereiseen rinteeseen.

Päivä II

Alku: 1771m Lasku: 1130m Korkein kohta: 1848m Nousu: 860m Loppu: 1500m Matka: n. 11,7km


Vaihteleva sää sai meidät vaihtamaan sadevarusteita välillä päälle, välillä pois.


Sumu verhosi huipun.

Lounastimme varsin mielenkiintoiset ateriat Falkenhüttellä. Makkarasalaatti koostui öljyliemessä makaavista lauantaimakkaran tyyppisistä siivuista, sipulirenkaista ja muutamasta maustekurkun siivusta.


Sateisessa säässä ylitimme lumipeitteisen ”kosken” vuorenrinteellä.


Toisen yön vietimme Binsalmissa. Taisimme olla sinä yönä melkein paikan ainoat asiakkaat. Paikallinen vaellussesonki on vasta loppukesästä.

Päivä III

Alku: 1500m Lasku: 1952m Korkein kohta: 2508m Nousu: 1008m Loppu: 566m Matka: n. 15km


Sumuisessa säässä jatkoimme matkaa kohti seuraavaa välietappia, Lamsenjochhütteä.


Huonosta näkyvyydestä huolimatta lähdimme kohti Lamsenspitzteä.


Palaverin paikka. Jatkaa vaiko palata… Päätimme jatkaa.


Paikoitellen nousu oli varsin jyrkkää.


Ja vaijereista pidettiin varsin tiukasti kiinni.


Kiipeäminen kannatti. Toiselle puolen vuorta näkyvyys oli melko hyvä. Nousupuolellemme näkyvyys oli varsin olematon.


Toisella puolella pilviä, toisella kirkasta.


Huonon näkyvyyden vuoksi jouduimme soveltamaan etukäteen suunniteltua reittiä ja jättämään muutamankin huipun välistä. Laskeuduimme vuorilta Vompin kylään. Illaksi päädyimme Insbruckiin.

Päivä IV

Alku: 1600m Lasku: - Nousu: 536m Loppu: 2136m Matka: n. 6km


Jarkko ja Pekka lähtivät aamuvarhain junalla noutamaan autoa Scharnitzin kylästä. Muu osasto suunnitteli ja valmisteli moottorimarssin toteuttamista. Siirryimme linnuntietä vajaan 40 kilometrin (autolla noin kaksinkertaisen) matkan Griesin kylään.


Taustalla häämöttää seuraavana päivänä valloitettavaksi suunnitellun Schrankogelin rinne.


Yöpaikka Amberger hütten pihalla.


Illan viimeiset venyttelyt ennen seuraavan päivän rankkaa koitosta.

Päivä V

Alku: 2136m Lasku: 1360m Korkein kohta: 3496m Nousu: 1360m Loppu: 2136m Matka: ei luotettavaa tietoa


Remmit kireälle ja matkaan.


Vasemmalle siis.


Lounastauolla oli aikaa hieman lepuuttaa.


Varsin miellyttävä rinne edessä.


Jo rinteestä oli varsin hyvät näkymät. Taivalta kuitenkin vielä taitettavana, joten erityisen pitkiin ihastelutaukoihin ei ollut aikaa.


Huipulta, vajaasta 3500 metristä näkyikin jo pitkälle.


Tarjoilijaa ei yrityksistä huolimatta kuulunut.


Vastarinteessä näkyi jäätikkö.


Huipulla tarkeni kesävarustuksessa. Kylmempäänkin oli kuitenkin varauduttu. Pari päivää myöhemmin olisi ennusteen mukaan lämpötila ollutkin reilusti pakkasen puolella.


Keski-Euroopassa useilta huipuilta löytyy risti.


Konsulttiapua tarjottaneen ajasta ja paikasta riippumatta…


Paluumatkalla oli aikaa istahtaa vuoren rinteelle nauttimaan ympäristöstä.


Takaisin majapaikkaan ehdittiin ennen pimeää.


Raskaan päivän jälkeen ruokaa odottelemassa.

Päivä VI

Alku: 2136m Lasku: 536m Nousu: - Loppu: 1600m Matka: n. 6km


Viimeisenä päivänä tutkittiin vielä karttaa parkkipaikalla. Missä sitä ollaan oikein käyty. Pian tämän jälkeen lähdimme eri suuntiin, osa Saksaan osa Sveitsin kautta Italiaan kohti Välimeren rantoja.

Jukolan viesti 2008

14.-15.6.2008 kisailtiin suunnistuksen merkeissä Tampereella, Suomen suurimmassa suunnistustapahtumassa Jukolan viestissä. Lippukunnasta suunnistamassa olivat Timo Vehviläinen, Vesa-Pekka Murtovaara, Olli Laitio, Pekka Kantola, Panu Kantola, Mauri Tunkelo, Mika Kääriäinen sekä Salla Malin, joka kilpaili Venlojen viestissä.

Jda:laiset kisasivat kahdessa joukkueessa (Petolintu 1 ja Petolintu 2, numerot 707 ja 1390). Yhteensä joukkueita Jukolan viestissä oli 1454, mikä on kaikkien aikojen suurin osallistujamäärä. Maasto oli ennakkotietojen mukaan haastava, jopa vaikea, mutta osoittautui meidän mielestä kohtuullisen helpoksi, ainakin verrattuna joihinkin aikaisempien vuosien viesteihin. Jokainen suunnistaja pääsi reitillä mm. tutustumaan raviineihin eli jyrkkäreunaisiin rotkolaaksoihin ja niiden upottaviin mutaisiin ojiin joissa suunnistajat joutuivat kahlaamaan vyötäröä myöten. Jokaisen osuuden alku ja loppu oli tasaista nuorta metsää sekä raviineja ja niihin liittyviä tiheikköjä. Osuuksien keskivaiheilla maasto oli mäkistä sekametsää, jossa maapohja oli paikoitellen erittäin huonoa.

Petolintu 1 oli vielä ankkuriosuuden viimeisillä rasteilla tekemässä parasta sijoitustaan mutta hylättiin maalissa väärän leimauksen johdosta neljänneksi viimeisellä rastilla. Ilman hylkäystä sijoitus olisi ollut noin 430. Pettymys oli todella suuri. Opimme ainakin sen, että leimauksien kanssa pitää olla erittäin tarkkana. Petolintu 2 sai kuitenkin aikaan hyväksytyn suorituksen ja taisteli sijalle 984. Taakse jäivät kaikki Päpan partiojoukkueet paitsi HeMe, joten sijoitukseen voi olla tyytyväinen.

Seuraavan kerran kisataan Mikkelissä, missä on luvassa järjestäjien mukaan urbaania rastiravia armeijan alueella:
www.jukola2009.net

Väliajat:
Petolintu 1
Petolintu 2

Suunnistuskausi ei kuitenkaan lopu tähän, vaan vielä ehtii suunnistamaan esimerkiksi Helsingin suunnistajien iltarasteille tai Espoorasteille.

Pääsiäisvaellus 2008 - Kebnekaise

Lähdimme matkaan perjantaina illan suussa Jarkon Avensiksella, tarkoituksenamme ajaa jonnekin Oulun kohdille ja olla siellä yötä. Matka sujui kuitenkin sen verran jouhevasti, että huomasimme yhtäkkiä aamun koitteessa ajaneemme jo n. 1200km, löytäen itsemme Nikkaluoktan parkkipaikalta.

Siellä pakattiin rinkat ja ahkiot suhteellisen ripeästi. Ja saatiin yllättävän helposti mahtumaan kyytiin normaalin talvivaellusvarustuksen päälle valjaat, kypärä ja hakku sekä muita yhteisiä kiipeilyn varmistusvälineitä kuten: toista sataa metriä köyttä, slingejä, kiiloja, kamuja, deadmaneja, yms.

Sen jälkeen aloitimme lähestymishiihdon kohti Kebnekaisea (2114 metriä, Ruotsin korkein huippu). Jarkon hankkima pulkka osoittautui suorastaan lyömättömäksi ahkiona. Tavaraa siihen mahtui suurin piirtein saman verran kuin polkupyörän takatelineelle ja se pysyi pystyssä yhtä hyvin kuin ensimmäistä kertaa luistimiaan kokeileva sudenpentu.

Ensimmäinen yöpaikkamme löytyi n. 15km hiihdettyämme. Sinne pystytimme mukana olevat telttamme eli lippukunnan Hilleberg Keron 4GT (punainen), sekä Timo J. Ranckenin omistaman The North Face Vector Equilibriumin (VE-25). Hilleberg Keron 4GT on ehkä maailman parhaan telttavalmistajan tunnelitelttamalliston lippulaiva ja TNF VE-25 yksi maailman kuuluisimpia vuoristotelttoja.

Sunnuntaiaamuna lähdimme taittamaan taivalta kohti Tarfalan laaksoa ja tarkoituksena jatkaa sieltä edelleen Kebnekaisen rinteellä olevalle Storglaciär-jäätikölle. Matka Tarfalan laaksoon taittui varsin kepeästi huolimatta siitä, että nousua oli n. 400 metriä ja oli juuri satanut puoli metriä lunta lisää, joten mitään valmista uraa ei ollut käytettävissä.

Storglaciärin alapuolella totesimme kuitenkin, että nousu jäätikölle kamojen kanssa jää tekemättä ja pistimme perusleirin (basecamp) pystyyn. Nukkumajärjestys teltoissa oli sama kuin edellisenäkin yönä eli Keronissa nukkuivat Vesku, Timo V. ja Salla ja VE-25:ssä Timo R. ja Jarkko.

Maanantaina perusleiriin saapuivat vasta lauantai-aamuna ajamaan lähteneet toverimme Onni, Sampo ja Katriina. He pistivät pystyyn Mountain Hardwear Weather Station telttansa, joka oli selvästi mukana olleista teltoista isoin ja geodeettisen muotoilunsa vuoksi hyvin tuulta kestävä ja siten siis erittäin hyvä basecamp-teltta.

Maanantain ohjelmassa oli vielä mm. käymäläluolien kaivamista ja jäätikkövaellukseen liittyvien taitojen treenaamista. Harjoittelimme mm. miten kiinnitytään köyteen ja mitä tehdään kun joku köysistön jäsen putoaa railoon. Lisäksi yritimme myös löytää nestemäistä vettä, jotta kaasua säästyisi kun ei tarvitsisi sulattaa vettä lumesta. Kaivauduimme n. 3 metrin syvyyteen lumeen, mutta vettä ei siltikään löytynyt.

Tiistaina heräsimme auringon paisteeseen lämpömittarin näyttäessä silti miltei 20 astetta pakkasta. Lounasta silmällä pitäen keitimme vettä termospulloihin "lisää vain vesi"-retkiruokapussejamme varten. Muodostimme kaksi neljän hengen köysistöä: Timo, Salla, Timo ja Jarkko sekä Vesku, Sampo, Katriina ja Onni. Nousimme n. sata metriä ylöspäin jäätikön reunalle ja kiinnitimme köydet. Tämän jälkeen lähdimme tekemään uraa n. 50cm:n syvyisessä puuterilumessa. Railoja jäätiköllä emme nähneet, mutta pieniä lumivyöryjä senkin edestä. Eteneminen paksussa lumessa oli aika hidasta ja päivän tuloksena pääsimme ehkä n. 400 metriä ylöspäin, söimme eväät ja palasimme perusleiriin.

Keskiviikkona oli jälleen sanoin kuvaamattoman kaunis päivä: aurinko paistoi, oli tyyni ja raikas ilma. Päätimme huiputtaa Kebnekaisen. Yöllä oli ollut tyyntä, joten polkumme ei ollut mennyt umpeen, siispä alkumatka meni sutjakasti. Sen jälkeen oli vuorossa huomattavan jyrkkä n. 200 metriä korkea rinne, jonka nouseminen olikin hyvin raskas homma, erityisesti aina joukon ensimmäisenä olevalle.

Pääsimme kuin pääsimme kuitenkin jyrkän rinteen ylös n. 1700 metrin korkeuteen. Sieltä avautui eteemme Björlings glaciär jäätikkö. Jatkoimme matkaamme jäätikön takana olevalle harjanteelle, jossa pidimme ruokatauon. Toisen köysistön jäsenet kiinnittivät jääraudat ja jatkoimme kiipeämistä harjannetta ylös, kunnes se päättyi lähes pystysuoraan seinään. Sen jälkeen lähdimme leikkaamaan poikittain suhteellisen jyrkkää rinnettä. Lunta oli paljon. Liian paljon. Lumivyöryriski oli olemassa, sillä niitä oli monessa paikkaa jo nähty. Rinne oli riittävän jyrkkä vyörymään, joten vähän matkaa kuljettuamme meidän oli pakko tehdä päätös takaisin kääntymisestä n. 1800 metrin korkeudessa. Palasimme apein mielin perusleiriin.

Torstaina oli jälleen hieno ilma. Päätimme valloittaa Storglaciärin ja Isfallsglaciärin välissä olevan 1742 metrin korkeuteen kohoavan Södra Klippbergetin, sillä Kebnekaise oli lumivyöririskin takia ulottumattomissamme. Alkumatka sujuikin varsin helposti. Sen jälkeen harjanne, jota pitkin kiipesimme, muuttui hyvin kapeaksi ja kummallakin puolella oli monta sataa metriä lähes pystysuoraa pudotusta. Etenimme suhteellisen varovasti kunnes pääsimme pienelle tasanteelle joka oli n. parikymmentä metriä huippua alempana.

Tämän jälkeen oli edessä hieman vaativampi kiipeilyosuus, jonka Vesku liidasi meille. Sitten kukin vuorollaan kiipesi huipulle, joka oli niin kapea, ettei sinne mahtunut kuin kolme henkilöä kerralla. Huipulta laskeuduttiin nopeasti köyden varassa takaisin tasanteelle, jossa syötiin pikainen luonas. Tästä jatkettiin alaspäin takaisin jäätikölle ja siitä edelleen perusleiriin. Maisemat olivat järisyttävän hienot ja kiipeily ainakin allekirjoittaneen olemattomilla taidoilla järkyttävän pelottavaa. Upea päivä kerrassaan!

Perjantaina purimme perusleirin ja lähdimme hiihtämään takaisin kohti Nikkaluoktaa, Onnin, Sampon ja Katriinan lähtiessä vielä jäätikölle kävelemään. Todella uuvuttavan hiihtopäivän jälkeen saavuimme perille. Ensi töiksemme kävimme syömässä ravintolassa, joka tuli maksamaan maltaita, koska siellä oli ainoastaan joku A'la Carte menu tarjolla siihen aikaan illasta. Syötyämme varasimme itsellemme mökin, josta löysimme varsin ihastuttavan moottorikelkkaseurueen viereisestä huoneesta iltaa viettämästi. He olisivat kovin halunneet meidätkin iloitsemaan kanssaan, mutta lähdimme mielummin kuitenkin kylmään saunaan. Saunan jälkeen kävelimme taas n. kilometrin matkan 30 asteen pakkasessa takaisin mökille. Pelasimme korttia ja menimme nukkumaan.

Lauantaina ajoimme totuttuun tapaan Ouluun ja varasimme Nallikarin leirintäalueelta mökin, jossa olimme yötä. Sunnuntaina ajoimme takaisin Helsinkiin, Sallan aiheuttaessa jatkuvasti pahennusta.

Kirjoittanut Timo J. Rancken